Pääkirjoitus: Emme menesty kaikessa ja niin ei kuulu ollakaan
• 2 min. read*Lukiota pidetään yleissivistävänä koulutuksena, jonka aikana ihmisen yleissivistys lienee korkeimmillaan. Lukion monipuolinen opintotarjonta valmistaa nuoria itsenäiseen elämänvaiheeseen ja antaa tärkeät eväät jatko-opintoihin. Lukiokoulutuksen varjopuoli piilee kuitenkin siinä, että se voi harhauttaa opiskelijoita – ja samalla myös yhteiskuntaa – vaatimaan lukiolaisilta liikoja. *
Lukiolaiset opiskelevat filosofian klassikkoteoksista, derivaatasta, solubiologiasta, eurooppalaisesta historiasta, taidesuuntauksista, kieliopista, runoanalyysista sekä lukuisista muista aiheista. Pakollisia kursseja on runsaasti, mutta soveltavien ja syventävienkin kurssien ottamiseen kannustetaan, jolloin määrä kasvaa vääjäämättä laajaksi. Lukiolaiset sisäistävät kolmen tai neljän vuoden aikana niin valtavan määrän tietoa, että kuormittumisen riski on hyvin suuri. Riskinä on, että opiskelijat harhautuvat ajattelemaan, että heidän tulisi menestyä kaikessa.
Menestyminen kaikessa. Sellainenhan on ihmiselle mahdotonta! Hiljattain järjestetyissä syksyn ylioppilaskirjoituksissa abiturientit istahtivat moneksi tunniksi alas, valmiina purkamaan päästään kaiken sen tiedon yhdestä oppiaineesta, mitä he ovat pääkoppaansa pumpanneet kuukausien ajan. Menestyminen kirjoituksissa pelkästään yhdessä oppiaineessa vaatii opiskelijalta runsaasti itsekuria, paneutumista ja toistoa. Kykeneekö ihminen tekemään tuon kaiken kymmenen aineen kohdalla? On muistettava, että ajatus menestyksestä kaikissa oppiaineissa suorastaan sotii koko ylioppilaskirjoitusten järjestelmää vastaan. Lukiokoulutuksen tarkoituksena on, että opiskelijat valitsevat kaikkien aineiden joukosta vain ne aineet, joihin he haluavat panoksensa laittaa.
Myös lukion ykköset saattavat jo ensimmäisen arviointiviikon jälkeen painia turhan suuren paineen kanssa. Opiskelu toisella asteella ei olekaan samanlaista kuin yläkoulussa, ja omia voimavaroja tuleekin punnita tarkemmin. Uusia lukiolaisia pitäisi alusta alkaen muistuttaa, että suurimman hyödyn opinnoistaan he saavat silloin, kun eivät vaadi itseltään liikaa, vaan juuri tarpeeksi. Erityisen tärkeää on tehdä opiskelustaan itselle mieluisaa. Miellyttävältä tuntuva opiskelu säästää opiskelijaa lopulta turhalta työltä.
Lukiossa valmistaudutaan myös lukion jälkeiseen itsenäiseen elämänvaiheeseen. Lukiolaiset astuvat valmistuttuaan kenties työelämään tai jatko-opintoihin, joissa itsereflektio ja omien resurssien ymmärtäminen ovat entistä merkittävämpiä taitoja. On hyvin merkityksellistä, että nuoret muodostavat jo lukiossa terveen suhteen epäonnistumiseen ja voimavarojen punnitsemiseen, sillä niistä elämässä on loppujen lopuksi kyse. Miksi lukiolaisen tulisi siis olla yleisnero ja menestyä kaikissa oppiaineissa vastoin lukiokoulutuksen perimmäistä tavoitetta?
Haitallinen käsitys menestymisestä lukioissa ei kuitenkaan loppupeleissä ole välttämättä lähtöisin opiskelijoista, vaan jatkuvasta kierteestä. Lukioon suunniteltu opetussuunnitelma sisältää valtavasti kursseja ja ainesisältöä. Aineenopettajat asettavat luonnollisesti oman aineensa etusijalle ja samalla kenties olettavat opiskelijoiden tekevän samoin. Kun vaatimukset ovat korkealla, on opiskelija helposti vaatimassa itseltäänkin liikoja unohtaen, että sen yhden matikan kurssin lisäksi hänellä on myös lukutaidon tehtävä, sanakoe ja uskonnon essee takataskussa. Varmasti monikin tunnistaa itsensä tilanteesta, jossa tiedostaa, ettei itsellään olisi tarpeeksi voimavaroja kaikkia oppiaineita varten, mutta kokee silti huonoa omaatuntoa jonkin oppiaineen heikosta menestyksestä.
Sen sijaan, että uupuneisiin opiskelijoihin ja heidän keskuudessaan yleistyneeseen stressiin reagoidaan jälkikäteen, tulisi koko toisen asteen koulujärjestelmää ehkä tarkastella hieman kriittisemmin. Kun opiskelija on jo antanut kaikkensa ja vielä enemmän – jopa uupumukseen asti – vahinko on jo tapahtunut. Koulujärjestelmästä, joka tuottaa toinen toistaan uupuneempia opiskelijoita, ei ole kenellekään hyötyä.
Teksti: Vuokko Yrjänä